Ironian reittiopas

Facebook-videon upottaminen - testi

2011-12-20T15:12:00.000+02:00

Tajusin tänään, että Facebook tarjoilee nykyisin mahdollisuuden videoiden upottamiseen YouTubesta totuttuun tyyliin. Allapa sitten hieman testausta. Ylempi video on ladattu ryhmään, joka on salainen. Alempi sitten taas täysin julkisena omaan profiiliin.

Jospa jotain kiinnostaa mikä biisi on kyseessä, kyseessä on Eric Claptonin Laöyäla.
Ja testataas tähän samaan syssyyn vielä SkyDriven julkisen kansion upottamista, kas tässä:

Ja kokeillaanpa vielä videon upottamista suoraan SkyDriven kansiosta:

Moccalattehipsteri: kirja kaverista nimeltä Riku Vassinen

2011-12-11T20:11:00.001+02:00

Viime aikoina on ollut paljon puhetta ja porua siitä, miten suomalaiset nuoret lukevat yhä vähemmän. Totuus tässä piilee kuitenkin siinä, että suomalaiset nuoret lukevat yhä vähemmän kirjoja. Uskaltaisinpa väittää, että kuka tahansa suomalainen lukee ja käyttää kirjoitettua kieltä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kun viestintä on siirtynyt yhä vahvemmin sosiaalisiin verkostoihin, käydään keskustelu tällaisissa ympäristöissä juuri kirjoitetun kielen kautta.

Omalta kannalta kirjan lukeminen on harvinainen luksuriteetti. Maailman kiinnostavimman miehen viisautta noudattaen, luen harvoin kirjoja, mutta silloin kuin luen, nautin niistä.

Riku Vassisen Moccalattehipsteri on varsinhyvä esimerkki siitä, miten erilaisia tekstiformaatteja voidaan sotkea keskenään. Teos on pääsääntöisestikokoelma kirjoittajan blogauksia Markkinointi & Mainonta -lehden verkkoversiosta neljän vuoden ajalta. Ja kyllä,Moccalattehipsteri on osoitus siitä, että blogaukset voivat toimia myöskirjana, tosin hieman niiden alkuperäisestä ympäristöstään poikkeavassa kontesktissa.

Verkossa blogauksia ei tule luettua lähemmäs sataa putkeen,satunnaisilta ajoilta teemoittain järjestyksessä. Kirja toimiikin enemmän alustana blogauksille, kuin yhtenäisenä teoksena. Joskus aikanaan joku on saattanut määritelläblogiformaatin niin, että se on jollain tasolla osa blogosfääriä ja että sitäpitää kyetä kommentoimaan. Tätä kirja ei tietenkään voi teknisesti tarjota,mutta blogimaisuutta Moccalattehipsterissä vahvistaa Markkinointi & Mainonta -lehden puolella annetutja kirjaan lisätyt käyttäjien kommentit.

Kirjan oman ohjeistuksen mukaisesti nautiskelinkin teoksen pienissä paloissa. Muutaman blogumnin (blogin ja kolumnin yhdistelmä, Vassinen 2011) kerrallaan. Siksi kirjan lukeminen kestikin jonkun verran normaalia kauemmin, unohtamatta tietenkään 412 sivua. Kuten Vassisen aikaisemman teoksen, Digitaalisen jalanjäljen, kanssa tein sopimuksen saatanan kanssa. Eli ilmaisin halukkuuteni tehdä kirjasta arvostelun blogiini, mikäli saan kirjan ilmaiseksi. Ja tässä sitä sitten ollaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin kyllä voinut kirjasta maksaakin.

Digimarkkinoijantyöelämän haasteet: jaksaminen ja sosiaalinen hörhöily mediassa

Olen lukenut Vassisen blogia enemmän tai vähemmän säännöllisesti viimeisen neljän vuoden aikana. Siksi suuri osa Moccalattehipsterin kirjoituksista olivatkin tuttuja. Koska kirjoitukset ovat alkuperältään blogitekstejä, ovat ne myös huomattavasti kärkkäämpiä ja luonnollisesti sisältävät lähestulkoon aina kärkkään mielipiteen. Tämä on sinällään raikasta, että se tekee lukukokemuksesta suhteellisen kevyen, mutta samalla nopeasti ajatuksia herättävän. Toisaalta blogityyli myös nivoo tekstejä jopa hieman kaavamaisiksi, jokainen teksti loppuu ainakin jonkinlaiseen punchlineen ja joka toinen teksti sisältää jonkin tasoisen listauksen. Vähän kuin Fingerporia lukisi, yksi tai kaksi päivässä riittää, joskus tulee kuitenkin nautittua enemmän putkeen, etenkin kun kädessä on Fingerpori-kirja.

Moccalattehipsteri pelastaa Suomen markkinoinnin

View more presentations from Riku Vassinen

Eniten kirjan anneista minua henkilökohtaisesti koskettivat työelämää ja työelämän muutosta käsittelevät kirjoitukset. Siispä varoituksen sanana: mikäli haluat vielä joskus istua kokouksissa, kuunnella Power Point -esityksiä tai nauttia ylipäätänsä työpaikkasi raikkaasta yhteishengestä analysoimatta sitä puhki Vassisen antamilla työkaluilla, kirjaa ei kannata lukea. Pahimmalta lukeminen tuntui siinä kohtaa, kun tietyt toimistostereotypiat osuivat omaan nilkkaan.

Markkinointi on Vassisen erikoisalaa ja sitä käsittelevät tekstit ovatkin kiinnostavaa luettavaa. Vaikka kirjassa ei mitään suunnattomia teknisiä salaisuuksia paljastetakaan, antaa se roppakaupalla uusia ajatuksia markkinoinnin merkityksestä ja siitä, miten alalle voi asennoitua oikealla tavalla. Teoksessa käydään läpi myös viime vuosien merkittävimmät trendit luonnollisesti digimarkkinoinnin valossa. Vassisen myöhemmin kirjoittamat jälkihuomiot antavatkin hyvää kulmaa siihen, kasvoiko tietyistä ilmiöistä trendi vai ei.

Lopulta, kahlattuani läpi kirjoitukset urheilusta, elämästä mainostoimistossa, mediapelit ja bonusraidat, on todettava, että Moccalattehipsteri on kirja, joka käsittelee Riku Vassista. Kirja on ihan oikeasti kokoelma blogeja, siis sisältää pääsääntöisesti kirjoittajan omia mielipiteitä. Eli jos ei jostain syystä pidä Riku Vassisesta, ei kirjan lukemista kannata yrittääkään. Jos taas ei tunne Riku Vassista, on teoksen lukeminen erittäin hyvä tapa tutustua häneen.

Päästäkseni käyttämään termiä hermeneuttinen kehä, parhaiten teos toimii, kun hieman kaivelee teoksen ympärille tehtyä digimarkkinointia. Jos esitetään hypoteesi, että kirjan pääsääntöinen tarkoitus on markkinoida Riku Vassista ja Riku Vassisen osaamista, se myös onnistuu siinä varsin mainiosti. Lähtien siitä, miten tämä kyseinen kirja tuotteena on ”tuotu markkinoille". Moccalattehipsterin digitaalinen markkinointi on tehty loistavasti, luontevasti ja sille sopivalla tavalla. Kuten aikaisemman Digitaalisen jalanjäljen myötä, myös Moccalattehipsterille on omistettu oma rappivideonsa. Lisäksi jo ennen kirjan julkaisua slidesharessa julkaistu slideshow Moccalattehipsteri pelastaa Suomen markkinoinnin on varsin rautaista tavaraa.

Kiitos Riku tästä teoksesta. Odottelen innolla tulevia tekstejäsi.

Kokeile jotain uutta kolmekymmentä päivää

2011-10-04T09:39:00.000+03:00

Ei sitä mikään Dalai Lama tarvitse olla arvostellakseen nykyaikaisen elämän kulkua perversoituneeksi. Samassa lauseessa siitä voi todeta jotain todella syvällistä ja leijailla menemään oranssi kylpytakki harteilla. Elämä on todella kiireistä aikaa. Huh, kuulostaa ihan Nykäsen Matilta (jonka keikalla oltiin muuten toissa lauantaina). Väittäisin, että nykyihmistä ei kuitenkaan vaivaa kiire, vaan keskittymiskyvyn ja kunnollisen ajanhallinan puute. Liiallinen määrä valintoja ja tarjontaa (ja silti valitaan Matti Nykänen). Tiesittekö miksi karkkihyllyt on sijoiteltu ruokakaupoissa sille viimeiselle etapille ennen kassoja? Koska ihmiset ovat jo siinä vaiheessa kauppareissuaan liian väsyneitä tekemään valintoja, joten he hairahtuvat helpommin karkkitarjonnan edessä. Valintojen tekeminen ei ole yksinkertaista. Nuoriso käyttää päivän aikana ajallisesti enemmän eri medioita, kuin heillä todellisuudessa on siihen aikaa. Miten? Koska he käyttävät useampaa välinettä yhtäaikaisesti. Niin teen myös minä, vaikka en iällisesti varsinaisesti nuorisoon enää kuuluisikaan.

[Kuva: CC DeadYankee / Flickr]

Tyypillistä. Kun on ensin aamu- ja iltapäivät istunut tietokoneella kytkettynä verkkoon, samaa settiä jatketaan työpäivän päätyttyä kotona. Ja tietysti työmatkalla kännykällä. Itse asiassa sitä ei tee nykyisin edes ruokaa avaamatta internetiä jollain tasolla. Sitten olisi vielä kaikki muut sähköiset mediat. Pidemmän päälle tämä alkaa rasittaa, etenkin kun käyttö on jatkuvaa ja moniajoista. Esimerkiksi harvermmin sitä katselee kotonaan vaikkapa televisiosarjaa keskittyneesti. Yleensä pannaan dokumentti pyörimään yhteen selaimeen, kun toisella selaimella käydään kiivasta Facebook-keskustelua ja kolmannella katsellaan kissavideoita YouTubesta. Samalla muutama muu selain on auki sitä varten, että voi lueskella artikkeleita eri sivustoilla. Twitterkin saattaa pyöriä yhdellä sovelluksella kaiken taustalla. Millään muulla tasolla tämä ei ole ongelmallista, kuin sillä, että harvemmin sitä keskittyy yhteenkään näistä toiminnoista kunnolla. Kaikki aika menee hukkaan, tekee paljon asioita mutta ei oikeasti niistä mitään. Tällainen mediankäyttö seuraa myös verkon ulkopuolelle. On esimerkiksi todellinen haaste lukea kirjaa tai lehteä kahta minuuttia pidempään, ei vaan onnistu. Sama koskee televisio-ohjelmia tai elokuvia.

Sähköisen median lakko 2011

Joskus taannoin oli puhetta siitä minkälaisia oireita verkonkäyttö meissä ihmisissä aiheuttaa. Olen aidosti huolissani. Olen alkanut hyväksyä ajatuksen siitä, että liiallinen verkonkäyttö tekee minusta, jos ei nyt tyhmää, niin ainakin hankalamman tapauksen, kun pitäisi keskittyä johonkin asiaan syvällisesti. Keskittymisellä tarkoitan aitoa uppoutumisesta johonkin asiaan tai aiheeseen, tekstiin, kuvaan tai ääneen. Sitä, kun joku puhuu minulle jotain, ja niin, että myös muistat siitä jotain. Kun tekee viittä asiaa yhtä aikaa, ei todellisuudessa keskity niistä yhteenkään. Haluaisinkin oppia keskittymään paremmin ja uskon, että verkon ja kaikkien sähköisten medioiden käytön vähentäminen tai jopa kokonaan lopettaminen määräajaksi voisi auttaa. Ratkaisu ongelmaan on radikaali verrattuna aikaisempaan elämääni. Mitä siis jos luopuisin kaikista sähköisistä medioista kolmenkymmenen päivän ajaksi? Media downshiftaisin menemään. Hakukoneoptimoijajumala Matt Cutts kertoo varsin innostavasti omista kokemuksistaan. Miten hän voi oikeasti aloittaa tai lopettaa jonkun asian tekemällä sitä kolmekymmentä päivää.

Televisiottomuudesta tuli pysyvää

Viime vuoden lopuilla, tarkemmin tiistaina 2. päivä marraskuuta, päätimme avovaimoni kanssa olla kolmekymmentä päivää ilman televisiota. Tämä ei ollut riittävästi. Vapauden aiheuttama euforia päättyi siihen, että televisio on avattu viimeisen vuoden aikana tasan kaksi kertaa: missikisat ja lätkän MM-kisat. Eli säännöllinen television katselu loppui, eikä sitä ole ollut kovinkaan ikävä, päinvastoin. Sinällään jännittävää, että televisio on kuitenkin ollut osa molempien elämää varmasti yli 25 vuotta. Silti sen ikeestä oli varsin helppo päästä irti.

Television katseluun käytetty aika on korvautunut tosin muilla aktiviteeteillä, sarjojen ja elokuvien katselulla verkosta tai ylipäätänsä verkossa pyörimisellä. Mitään ihmeellistä muutosta ei oikeastaan ole tapahtunut, suurin osa vapaa-ajasta tuhlautuu edelleen päättömään ja aivottomaan sisällön kuluttamiseen, ainoastaan sillä erotuksella, että voidaan katsoa Ritari Ässää aina kun halutaan. Vaihtoehtoja on tullut lisää, ja valintojen tekeminen on muuttunut. Isoin ero on ehkä siinä, että itse voi valita milloin ja mitä katsoo. Jos jotkut eivät sitä tienneet, niin suuri osa uusimmista sarjoista ja elokuvista löytyy verkosta ihan laillisesti striimattavana. Hyvä tulokulma tällaiseen katseluun on vaikkapa sidereel.com-niminen palvelu. Ja läppärin saa mukavasti HDMI-kaapelilla kiinni näyttöön, joka ennen toimitti television virkaa.

Työnteko jarruttaa vierotusta

Ongelmallista haasteen toteuttamisessa on se, että kumpikaan meistä ei pääse tietokoneesta tai Internetistä kokonaan irti. Molempia on pakko käyttää pysyäkseen leivässä. Tämä on tietyllä tapaa rajoite tavoitteelle. Siispä kolmenkymmenen päivän sähköisten medioiden lakko koskettaa ainoastaan niin kutsuttua vapaa-aikaamme. Eli kotona ja vapaa-ajalla ei käytetä sanoma- tai aikakauslehteä tai kirjaa kummempaa mediaa. Ei sähköpostia, ei Areenaa, ei Xboxia, televisiota tai radiota. Puhelimella voi soitella, ja tekstareita voi lähettää, koska ei sitä viitsi täysin maan alle ryömiä. Enemmän kuin kyse olisi jonkinlaisesta vierotuksesta, kyse on sen oman, kaikista kehittyneimmän ja hienoimman kovalevyn eheyttämisestä.

Ei enää romanttisia iltoja Kirkan ja Taiskan seurassa

2011-09-23T12:44:00.000+03:00

SOME, eli so called sociaalinen media, on nykyisin sen verran kuuma mutta arkipäiväinen asia, että luin Facebookin paljonkohutuista uudistuksista Iltalehdestä. Ja tuntuisi siltä, että nyt ei olekysymys mistään ihan pienistä muutoksista. Esimerkiksi profiilisivu (katso kuva) on menossavarsin positiivisella tavalla uusiksi ja oikeaan yläkulmaan ilmestynyt live-feedi tekee palvelun seurannasta koukuttavan. Eniten olen kuitenkinnautiskellut uudesta Facebook-Spotify-integraatiosta, joka vaikuttaa erittäin potentiaaliselta.

[Kuva: CC / Flickr: Phil Rouge]

Varo mitä kuuntelet

Ennen saatoin kuunnella kaikkia synkimpiä mieltymyksiäni CD- ja vinyylilevyiltä, jopa MP3-tiedostoina, kaikessa rauhassa kenellekään kertomatta, kenenkään saamatta tietää. Sysimustissa syksyisissä öissä soivat Kirka, Taiska ja Tauski. Ehkä Ressu Redford ja Katri Helena. Kaukana ovat ne ajat, etenkin nyt, kun Spotify on saanut kokonaisvaltaiseen otteeseensa kaikessa musiikinkuuntelussa. Uuden Facebook-Spotify-integraation myötä kuunnellessani musiikkia Spotifylla menee siitä ilmoitus Facebookiin: ”Arttu Silvast is listeninig Bla Bla Blö Blö on Spotify” tai takautuvasti "Arttu Silvast listened Bla Bla Blö Blöö Blöö on Spotify". Hienona ominaisuutena ystävieni kannalta, he kun voivat samasta viestistä pistää suoraan kuunteluun kuuntelemiani kappaleita. Uskoisin että tulevaisuudessa tulen saamaan (lue toivon) paljonkin kommenttia musiikinkuuntelustani, etenkin syksyisinä viikonloppuiltoina. Itse tulen arvostelemaan ihmisiä tästä lähtien täysin ja armottomasti musiikkimieltymysten kautta; kuka äänestää Kokoomusta kuka Vasemmistoa tai Persuja.

Olen joskus aikaisemmin ollut huolissani omasta Last.fm-listauksestani. Sekun aika usein näyttää mitä sattuu ja oikeastaan perustuu optimaalisimmin siihen, että kuuntelisin koko ajan musiikkia. Pidän kuitenkin usein musiikinkuuntelussa taukoja, ja joskus tulee vaiheita, että ainoat kuunnellut artistit löytyvät useamman viikon viikonlopuilta erilaisista kinkereistä ja illanvietoista. Siksi TOP-artistini saattavat olla juuri Yötä, Kari Tapiota, Taiskaa ja Tauskia vaikka en niitä normaalisti kuuntelisikaan, siis kuunnelkaa nyt hei, ihan oikeesti.

Vakavammin, Spotify-integraatio tuo ihmisiä musiikin kautta yhteen ihan uudella tavalla ja on minusta yksi hienoimpia uusia innovaatioita musiikin saralla. Hommeli tarjoaa täysin uudenlaisen mahdollisuuden löytää uusia kiinnostavia artisteja ja kappaleita jatkuvasti seuraamalla kavereita. Samalla se tekee musiikinkuuntelusta jälleen kollektiivisen kokemuksen, jollaisena se on ainakin minun mielestäni parhaimillaan.

Niin ja kiitos tästä kuuluu tietysti Googlelle. Facebookista kun tulee koko ajan Google + -palvelun olemassaolon ansiosta parempi.

Missä Farmville, siellä populisti

2011-07-04T12:14:00.000+03:00

Sain viime viikolla kutsun Google + -palveluun. Kirjauduin sisään, ja siitä lähtien Gmail-laatikkoni on täyttynyt Google + -palvelussa käytävästä keskustelusta, joka käsittelee Google + -palvelua. Näin on käynyt joskus ennenkin, tosin eri palvelujen kohdalla.

[Kuva: Galactus 2, CC by Ben Northern Flickr]

Eikä siinä mitään. Minusta on aina ollut kiinnostavaa seurata miten ihmiset ottavat uutta palvelua haltuun ja miettivät yhdessä, mihin kaikkeen uudet ominaisuudet kulloinkin taipuvat. Google + -palvelun kohdalla alkaa kuitenkin niin sanotusti malja täyttyä. Ei välttämättä itse palvelun takia, vaan siksi, että mikäli haluaisin alkaa käyttää palvelua kunnolla, minun tulisi luopua jostain toisesta.

Plussassa pyörii vielä toistaiseksi itselle vuosien varrella varsin tutuksi tullut joukko kotimaisen digitaalisen viestinnän edelläkävijöitä ja innovaattoreita. Kyseessä on sama joukko ihmisiä, joiden kanssa aikanaan tutustuin Jaikuun, Twitteriin, Qaikuun, Google Buzz -palveluun, Quoraan, Diasporaan ja tietysti Facebookkiin.

Edellisestä listauksesta ainoastaan muutama palvelu on jäänyt kunnolla elämään omassa käytössäni: Facebook ja Twitter. Valinta on tapahtunut aika pitkälti sen mukaan, mitä muut käyttäjät ovat valinneet. Tällä hetkellä Google + -palvelussa vaikuttavista ihmisistä valtaosaa voin siis seurata suhteellisen vaivattomasti Facebookissa ja Twitterissä.

Jos nyt mietitään sitten ihan vaikka pelkästään ajankäytöllisestä näkökulmasta, missä voisi olla pointti Google + -palvelun käyttöön? Sanokaa minua kyyniseksi ja muutosvastarinnaksi, mutta tarpeeksi kauan samoissa verkostoissa pyörineenä voin kertoa, että palveluja, joiden kautta voin seurata tai kommunikoida samojen ihmisten kanssa on jo ihan riittävästi. Ja ihmiset ovat kuitenkin se kiinnostavin elementti. Tämä ei toisaalta vielä ole mikään peruste.

Viestinnässä merkitsevät ihmiset ja vuorovaikutus

Viestinnässä merkitsevät ihmiset, vuorovaikutus ja pikkuhiljaa syntyneet pienemmän yhteisöt, ei välttämättä tekniikka, ellei se tuo markkinoille jotain täysin uutta. Tätä Google + -alusta ei minusta ole kyennyt toteuttamaan.

Muutamat ovat kovasti kehuneet niin sanottua Hangout-toimintoa. Käytännössä kyseessä on videokeskustelu, jossa voi jakaa helposti YouTube-videoita ja muuta sisältöä. Sinänsä ihan hieno ominaisuus, mutta miten tämä eroaa vaikkapa Gmailin tai Facebookin pikaviestinnästä? Puhumattakaan Messengeristä. Muistan henganneeni juuri mesessä useita vuosia kavereitteni kanssa YouTube-videoita tai muuta sisältöä jakaen.

Toinen palvelun persoonallinen ominaisuus on kontaktien luokitteleminen erilaisiin piireihin. Minusta tämä on ominaisuus, johon esimerkiksi Facebook tarjoaa jo varsin hyvän teknisen alustan ja toisaalta, eikö tämä nyt ole jotain, mitä ihminen tekee noin niin kuin muutenkin. Silleen oikeessa elämässä.

Facebookista on tullut Galactus, maailmojen tuhoaja

Suurin asia missä Facebook aikanaan onnistui oli sosiaalisen median valtavirtaistaminen. Samalla palvelusta on pikkuhiljaa kehittynyt myös populaarikulttuurin ilmiö, samalla tavoin kuin televisiosta tai radiosta. Onhan Mark Zuckerbergin tarinasta tehty elokuva. Olisi hankalaa nähdä, että missään Välimeren etelä- tai itäpuolella sijaitsevissa maissa lapsia nimettäisiin +-merkiksi, ainakaan enää.

Google Wave olisi ehkä vielä kyennyt rikkomaan Facebookin ylivallan sosiaalisen median viestinnässä. Valitettavasti nyt se taitaa olla jo vähän liian myöhäistä. Siksi seuraava fiksu askel Googlelta, kuten miltä tahansa muultakin verkkotoimijalta, saattaisikin olla Facebookin lisäominaisuuksien kehittäminen uusien ympäristöjen sijaan. Edes sillä tasolla, että Facebookin olemassaolo hyväksyttäisiin. Nimittäin näin käyttäjän näkökulmasta ainoa mahdollisuus siihen, että joskus siirtyisin käyttämään pelkästään Google + -palvelua on siinä, että voisin importoida alustaan kaikki Facebook-kontaktini. Google + onkin vähän niinkuin Facebook paitsi ilman ihmisiä.

Kasuaalimpaa ystäväpiiriä Google + -palveluun odotellessasi voit käydä lataamassa itsellesi Google + -Facebook-skinin.

Tiistai-mash-up: Justin Bieber vs. Slipknot - Psychosocial Baby

2011-03-22T10:37:00.000+02:00

I have three words: User Generated Content. Or on the other hand one might say: same shit different hairstyle.

Kaksi (2) tapaa käsitellä Japanin ydinkriisiä

2011-03-18T14:12:00.000+02:00

[Kuva: CC Adobe of Chaos]
Törmäsin tänään kahteen hieman erikoisempaan tapaan lähestyä Japanin käynnissä olevaa ydinkriisiä:

Yksi

Kaksi

Ja näin MTV3:

Kiitos Jarkko Fräntilä kotimaisen koosteen linkkaamisesta.

Suostun avoimen datakansalaisen prototyypiksi

2011-03-18T11:38:00.001+02:00

Tapasimme aamulla Harri Juntusen Hub Helsingistä ja Twinspark Oy:sta. Hän ja tutkija Petri Kola ovat saattamassa aluille yhteistyössä Ylen kanssa niin sanotun Avoimen datakansalaisen prototyypin hankkeen. Tämän termihirviön sisältä löytyy kuitenkin varsin konkreettinen ajatus: luoda prototyyppi tai malli, millä tavoin yksittäinen kansalainen voisi hyödyntää omaa avointa dataansa jokapäiväisessä elämässään.

Kokeilusta syntyvää tietoa ja johtopäätöksiä halutaan tuoda julkishallinnon ja miksipä ei myös yksityisten yrittäjien piiriin.

Avoimen datan rantautumista julkisiin palveluihin sivusilmällä seuranneena, on selkeää huomata, että hankkeista vielä toistaiseksi puuttuu konkreettinen kansalaislähtöisyys. Minkälaista tietoa minusta kansalaisena löytyy ja ennen kaikkea, miten sitä tietoa voisi hyödyntää, etenkin jos kaikki muutkin jakaisivat omat tietonsa.

[Kuva: CC Neurobancal]

"Minä omistan omat tietoni. Kaikki rekisterit, joissa on henkilötietojani, ovat saatavillani. Kaikki data, mikä koskee minua, on käytettävissäni ja halutessani jaettavissani tahoille, joihin luotan.   Minulla on käytettävissäni valikoima erilaisia työkaluja - niin ilmaisia kuin maksullisiakin - oman elämäni tietovirtojen seuraamiseen ja jatkojalostamiseen. Voin laatia henkilökohtaisen reaaliaikaisen sosiaalisen vuorovaikutuskartan, terveystietoseurannan, ostos- ja kulutuskartan ja niin edelleen; "koko perheen ohjauspaneelin"." Näin visioitiin Sitran järjestämässä Suomi verkossa - aivoriihessä pari vuotta sitten, kirjoittaa Tuija Aalto blogissaan.

Tämä ei kuitenkaan vielä pidä paikkaansa ja toki onkin eräänlainen tulevaisuuden visio. Minua käsittelevät rekisterit omistaa vielä toistaiseksi joku muu. Minulla ei myöskään ole helppoa pääsyä näihin tietoihin.

Konkretiaa?

Nopeasti ajateltuna tulee mieleen muutamia konkreettisia esimerkkejä. Haluaisin esimerkiksi seurata sitä, milloin olen viimeksi ottanut minkin rokotteen ja milloin ne menevät umpeen. Siis esimerkiksi. Toisaalta, voisin vaikka olla kiinnostunut siitä, millä tavoin omat ruokailutottumukseni yhtenevät samanikäisten ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa.

Suostuin vapaaehtoiseksi luovuttamaan kaikki omat tietoni avoimen datakansalaisen prototyypin kehittämiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että annan oikeuden hankkeen vetäjille tarkastella kaikkea minua käsittelevää dataa sekä lähetän heille tarvittavaa tietoa itsestäni säännöllisin väliajoin.

Syy? Haluan tietää, mitä kaikkea informaatiota minusta leviää ja minne tehdessäni asioita x tai y. Lisäksi haluan myös törmätä tilanteisiin, joissa havahdun kuinka paljon avoimesta datasta olisi minulle ja sitä kautta myös muille ihmisille hyötyä.

Kun valtamedia lakkaa olemasta valtamedia

2011-02-01T14:28:00.000+02:00

Ja sanan varsinaisessa merkityksessä valtamedia.

Varmaankaan kaikissa valtiomuodoissa, demokraattisissa tai diktatuureissa, hallinnon väärinkäytökset mediassa (suom. valehtelu, huiputtaminen, paskan puhuminen [saattaa muuten olla yhdyssana], poliittinen kiristäminen yms.) eivät ole yhtä läpinäkyviä tai ilmeisiä kuin Egyptissä, mutta sanottakoon nyt se ääneen: kyllä, media ja nimenomaan joukkoviestimet ovat keskeisiä hallintojen vallankäytön välineitä useammassa osassa maailmaa. Myös Suomessa, eikä tämä varmasti ole mikään uutinen kenellekään.

Kun valtamedia lakkaa olemasta, eli toisin sanoen saa rinnalleen uskottavamman ja vapaamman kilpailijan, tapahtuu nopeasti sama mitä Egyptissä on tällä hetkellä käynnissä, vallankumous, tai ainakin pyrkimys sellaiseen. Eikä vallankumous johdu itse viestinnästä vaan vallitsevista yhteiskunnallisista oloista ja ongelmista niiden takana. Viestinnällä on tässä kuviossa kuitenkin keskeinen rooli: sen avulla on helppo järjestäytyä ja järjestää, hallinnoida massoja.

Viime syksynä naureskeltiin yleisissä keskusteluissa, miksi kotimainen Facebookissa levinnyt 15.10.2010 Yleislakko -tempaus kansanedustajien palkankorotuksia vastaan ei saanut tuulta alleen. Yksinkertainen selitys asialle on varmaan siinä, että meille ei ole vielä asiat niin huonosti, että ihmiset nousisivat barrikadeille. Toivotaan myös että sellaisia aikoja ei tulekaan.

[kuva: cc darkroom productions]

Valheessa roikkuminen pahentaa tilannetta

Tiedotuksen kannalta naurettavuuksiin tällaisessa tilanteessa päästään silloin, kun koko maailma seuraa ainakin näennäisesti vapaata tiedonvälitystä maan väkivaltaisesta tilanteesta Al Jazeeran, Twitterin ja YouTuben kautta ja samalla maan omat tiedotusvälineet kertovat kaiken olevan kunnossa.

Voidaan tietysti spekuloida, että Egyptin vallankumoukselle saattaisi olla tilausta useammassakin osoitteessa, tällä kertaa ei kuitenkaan Yhdysvalloissa, johon Egyptin hallinto on aikaisemmin ollut kovasti kallellaan. Jotkuthan kritisoivat Yhdysvaltoja Iranin aikaisemman mellakoinnin agitoinnista Twitterin kautta. Eipä sinänsä, ettei joku toinen taho voisi hyödyntää samalla tavoin verkon kanavia.

Egyptin liikehdintä on varmasti YouTubetetuin vallankumous koskaan, mikä hallinnon kannalta kyseenalaistaa joukkotiedotuksen merkitystä ja roolia. Kannattaa myös seurailla kotimaisen ja Al Jazeeran Egypti-uutisoinnin kontrastia. Tai missä sinä nyt ajattelit viettää lomasi, kun Egyptin sukellusreissu peruuntui.

Laserskater ja muut todellisen maailman supersankarit

2011-01-14T10:06:00.000+02:00

Kotikaupungissani Hangossa asui aikanaan, ja taitaa asua edelleenkin, kaveri joka pelkäsi Tšernobylin ydinlaskeumaa. Itse asiassa niinkin paljon, että hän pyöräili kaikki kesät ja talvet sama pipo ja toppatakki yllään, ettei säteily missään tilanteessa pääsisi koskettamaan hänen ihohaan. Hän oli myös peittänyt kaikki talonsa ikkunat laudoilla, samasta syystä.

[Todellisen maailman supersankareita. Kuva: CC Sam Howzit]

Nuoruudessaan sama kaveri on ollut paikallisen fudisjengin, Hikkenin, ykkösveska.

Henkilön taustalla oleva todellinen tarina on kuitenkin aika paljon surullisempi. Molemmat vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa hänen ollessaan vielä nuori. Tästä kehittynyt trauma johti sitten lopulta lievään eksentriseen käytökseen.

Ja kyllä, tämä kaikki on kuulopuhetta.
Jokainen hankolainen kuitenkin tietää kenestä on kyse ja tarinasta ehkä vähän eri version.
Kyseessä on kaikesta huolimatta paikallissankari, jolla on oma legendansa.

Todellisen maailman supersankarit

Ennen vanhaan ja pitkään sarjakuvien tuottaminen oli tiettyjen henkilöiden ja tahojen yksinoikeus, ainakin niiden laajempi jakelu ja levittely. Tietysti sitä on kautta aikain ihmiset voineet kuvitella olevansa milloin mitäkin, mutta näin YouTuben ja Internetin aikakaudella, aikaisemmin lehdissä, elokuvissa ja peleissä nähdyt sarjakuvasankarit ovat nyt saamassa oikean maailman haastajan: Real Life Superheros.

Ja uskokaa tai älkää, tästä ilmiöstä on olemassa myös ihan kotimainen esimerkki.

Törmäsinkin tällä viikolla ensimmäistä kertaa tiedettävästi Suomen ainoaan oikeaan supersankariin, Laserskateriin. Vantaalainen Laserskater partioi rullaluistimissa ja keltaisissa trikoissa vuodenajasta riippumatta Helsingin yössä suorittaen hyviä tekoja.

Sen sijaan, että mies pistäisi kriminaaleja pakettiin, Laserskater antaa kolikoita katusoittajille, tippiä baarissa, palauttaa kadonneita tavaroita, auttaa kerjäläisiä sekä opastaa turisteja ja muita eksyksissä olevia ihmisiä.

Omalla esittelyvideollaan mies kertoo olevansa osa maailmanlaajuista supersankariyhteisöä.

Ja ok, ymmärrän larppauksen ja muun roolipelaamisen, mutta kotikutoinen supersankarius sarjakuvien ulkopuolella menee hieman yli hilseen.

Ehkä siksi, että en ymmärrä ovatko kaverit tosissaan vai eivät. Sehän tietysti tekee tapauksista myös äärettömän mielenkiintoisia, ovatko he tosissaan vai eivätkö he ole?

Ainakin niin Suomi- kuin jenkkiverisoissa kaikki supersankarit tekevät hyviä tekoja, siis ihan oikeasti. Siis nämä ihmiset pukevat ihan oikeasti itse tekemänsä supersankariasun ylleen ja painuvat iltaisin kaupungille tekemään hyviä tekoja.

Ensimmäinen suuri kysymys on siinä, mikä ajaa ihmiset toimimaan näin?

Toinen ajatus on tietysti siinä, että olisiko tämä ilmiö pitänyt ottaa vahvemmin huomioon Jorma Ollilan vetämässä Suomen maabrändityöryhmässä? Toisaalta, voisiko supersankareissa piillä ratkaisu esimerkiksi puolustusvoimien resursointiongelmiin?

Kuinka tappaa viraali: Tapaus Ted Williams

2011-01-10T13:44:00.000+02:00

Kun oman yhtiön tuottama video saavuttaa vahingossa 13 miljoonaa YouTube-katsojaa kahdessa päivässä, seuraava looginen siirto on poistattaa se vedoten tekijänoikeuslakiin.

Ja miksi?

Tietysti siksi, että YouTuben generoima liikenne saataisiin mahdollisimman nopeasti siirrettyä sinne omaan uutisportaaliin.

Juuri näin tapahtui taannoisen, varsin sympaattisen kodittoman kultaäänen, Ted Williamsin, alkuperäisen haastattelun kanssa. Materiaalin alkuperäisomistaja ja -tuottaja, yhdysvaltalainen paikallismedia Dispatch katsoi, että Google vetää voitot heidän ainutlaatuisella sisällöllään. Tämän ajatuksen siivittämänä Dispatch sitten poistatti videonsa YouTubesta.

[Video: Muun muassa Russian Today on viskannut alkuperäisen videon omalle YouTube-kanavalleen lähes sellaisenaan]

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan toimi näin.

Kävijöiden siirtäminen suoraan YouTubesta yhdelle verkossa olevalle sivustolle tuntuu oikeastaan aika absurdilta. Tämä ehkä siksi, että videon suosio johtuu nimenomaan siitä, että se on jaettavissa kuten kaikki muutkin verkossa olevat videot.

Se, mitä Dispatch sai lopulta aikaan, oli miljoonia rikkinäisiä linkkejä ihmisten blogeihin, Facebook-seinille ja Twitteriin. Eikä tässä sinällään ole mitään uutta tai ainutlaatuista: yleensä kun salama iskee, turvaudutaan jonkin asteiseen paniikkiratkaisuun harkitsematta lopputulosta tai ennen kaikkea mahdollisuuksia sen enempää.

Poistattaminen tuntuu oudolta myös siksi, että alkuperäisvideosta oli tässä vaiheessa jo useita kopioita ympäri YouTubea, puhumattakaan siitä, että videota oli jo poistattamisvaiheessa katsettu se 13 miljoonaa kertaa. Valitettavaa tapauksesa on tietysti se, että samalla viraali-ilmiö kommentteineen tapettiin Internetistä kokonaan, kun se olisi voinut tarjota Dispatchille huomattavan määrän jatkomahdollisuuksia ja positiivista julkisuutta.

Pitkän linjan mediakriitikko Jay Rosen kiteytti Dispatchin toimintaa muutama päivä sitten suhteellisen kriittisellä kädellä Twitterissä:

Liikenne ei tule siirtymään YouTubesta Dispatchin sivulle (It’s not going to capture that traffic)
Internet on suurempi kuin Dispatch (The web is bigger than it)
Viraalia on mahdoton kontrolloida (”Viral” is not up to you)

Ei viraalia ilman YouTubea

Kuinka surulliselta ja samalla niin toiveikkaalta se kuulostaakin, viraali-ilmiötä, ainakaan videon muodossa ei ilman YouTubea synny. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mikäli Ted Williamsin haastattelu ei olisi koskaan päätynyt YouTubeen, ja että se olisi ollut saatavilla ainoastaan Dispatchin sivustolla, siitä ei olisi koskaan generoitunut viraalihittiä. Itseasiassa ketkään muut kuin Dispatchin lukijat eivät tietäisi siitä mitään.

Jos palataan vielä tämän 13 miljoonan katsojan vahingon rahastamiseen, on ajateltava hieman eri tavalla. On kyettävä näkemään jatkokehitys ilmiölle muussakin mielessä kuin siinä, että alkuperäissisältö tai liikenne sen ympärillä pyritään siirtämään sinne omalle sivustolle.

Heather Whaling antaa blogissaan varsin toimivia vinkkejä yleensä viraalien hyödyntämisestä.

Uskoisin, että useampikin mediantekijä, puhumattakaan mainostajista, toivoo sisällöstään viraalihittiä kovastikin, kuin Jari Sarasvuo lamaa konsanaan.

Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta?

Voi tietysti olla, että naiset ja herrat Dispatchilla olivat verkon viraalievankeliumin julistajia vieläkin fiksumpia. Ainakin minulle ei tämän tapauksen jälkeen jäänyt epäselväksi kenen alkuperäistuotos kodittoman kultaäänen haastattelu oli. Aikaisemmin en oikeastaan edes välittänyt siitä. Dispatch myös paikkasi tapausta ihan hyvin kirjoittamalla aiheesta blogiinsa.

The Internet is doing its thing, kommentoi Tuomas Lonka tapausta muutamia päiviä sitten Facebookissa. Ja kyllä, on varsin kiinnostavaa katsella, miten yhdestä ihmisestä voi tulla maailmanlaajuinen tai ainakin amerikkalainen megajulkkis kahdessa päivässä.

Toivon myös hartaasti, että emme tulevina kuukausina näkisi kultaisen radioäänen yhtä nopeaa alamäkeä, kuin nousu on ollut.

Totuus, digitaalinen todellisuus vai molemmat?

2011-01-03T12:22:00.000+02:00

Viime vuoden eräiden pikkujoulujen punaviinihuuruisilla etkoilla tuli pohdittua erään kotimaisen dokumentaristin kanssa digitaalisen todellisuuden ja totuuden suhdetta media- ja verkkokerronnassa.

Kysymyksenasettelu liittyy ajatukseen siitä, miten todellisuus rakentuu eri medioiden ja tekstien kautta verkon erilaisissa ihmisten käyttämissä ympäristöissä. Käytännössä tämä voi tarkoittaa tekstejä, kuvia ja videoita ihmisten oikeasta elämästä, ihmisten Facebook- tai Twitter-päivityksiä, Foursquare-kirjautumisia tai vaikkapa ihan linkkien jakamista, kommentointia.

Yle kulttuurin tuottaja J.P. Pulkkinen kirjoittaa Aikaleima-blogissa omasta reality-janostaan:

"Minun on vaikea perustella itselleni, miksi tutustuisin suureen määrään roolihenkilöitä ja opiskelisin vaikeasti hahmotettavan juonen, kun haluan päästä kiinni tekijään. En etsi teemaa, aatetta, näkökulmaa tai poliittista kantaa. Haluan kärsimättömästi saada selville, mitä asiaa tekijällä on, millainen hänen äänensä on, mitä hän ehdottaa, epäilee, uumoilee. Mitä hän yrittää sanoa minulle? Mitä hänen mielessään on?"

Itse näen, että enemmänkin kysymys on siitä, että todellisuus ja siitä kertominen on muuttunut yhä enemmän mediaksi. Todellisuudella on kaikkien ihmisten elämässä medioitu ulottuvuus, mediasta on tullut kaikkien oikeus ja tarinat kerrotaan silloin kuin ne tapahtuvat.

[video: Kuinka paljon digitaalista todellisuutta syntyy Facebookissa minuutin aikana]

Kuinka sitten yhdistää totuus ja digitaalinen todellisuus keskenään?

Kuinka yhdistää totuus ja todellisuus?

Iso kysymys tässä liittyykin elokuvientekijöiden ja ylipäätänsä tarinankertojien suhtautumisesta digitaaliseen todellisuuteen. Viekö se, että esimerkiksi elokuvan päähenkilöä voi seurata Facebookissa tai Twitterissä, uskottavuutta varsinaiselta elokuvalta. Vai kertooko kerronnallisesti suljettu elokuva täysin eri totuuden kuin jokapäiväinen elokuvan kohteen mediatodellisuus. Kumpaa on helpompi lähestyä, voisivatko nämä kaksi samaa aihetta käsittelevää ulottuvuutta jopa yhdistää jotenkin keskenään.

Mediatodellisuudessa materiaali ei ole välttämättä käyttäjien tai käsittelykohteidensa itsensä luomaa, kaikki todellisuus sekoittuu keskenään. Kaikkea digitaalista todellisuutta kuitenkin leimaa se, että sitä on äärettömän hankala kontrolloida.

Esimerkkinä tästä vaikkapa Reindeerspotting-elokuvan päähenkilön kuolemankuvat aasialaisessa aikakauslehdessä (joihin jätän hyvän kotimaisen tavan mukaan linkkaamatta). Nämä kuvat sinällään osoittivat varsin karun todellisuuden päähenkilön lopullisesta kohtalosta, kun elokuva oli ehkä enemmänkin alustanut tarinaa, millä tavoin tähän kohtaloon päädyttiin, kuitenkin yhdestä ja tietystä, tietyllä tapaa rajatusta näkökulmasta.

Kuvat saattoivat loppuun elokuvan tarinan.

On jännittävää seurata, kuinka tulevina vuosina digitaalinen todellisuus nivoutuu yhteen kerrotun ja hermeneuttisen totuuden kanssa. Miten elokuvan päähenkilö onkin löydettävissä verkosta, ja miten elokuva sijoittuu osaksi mediakokonaisuutta, joka kokonaisuudessaan kuvaa todellisuutta.

Kerro sama tarina, mutta kerro se Facebookin ehdoilla

2010-12-22T16:07:00.000+02:00

Joskus yön hiljaisina tunteina salaa toivon, että Internet olisi päivän tai kaksi kokonaan alhaalla.

Miksi?

Koska Facebook. Ja onhan sekin toki Internetissä, mutta yhä useammalle meistä siitä on kehittymässä koko verkon pääsääntöinen käyttöliittymä.

Noin viikko sitten Ylessä oli aamupäivän kestävä verkkoon liittyvä ongelma, joka esti sivujen käytön sisä- ja ulkopuolelta kokonaan, käytännössä olemassa olevien palveluiden ja sivustojen toimittamisen. Kun normaalit julkaisualustat eivät toimineet, huomasin, että osa verkkotoimituksista siirtyi tekemään työtään Ylen Facebook-sivuille.

Tämän yhden aamupäivän aikana toiminta Facebookissa oli yhtäkkiä huomattavasti relevantimpaa ja laadukkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Sisällöt oli mietitty tarkoin ja niiden yhteydessä julkaistiin osallistavia hyvin kirjoitettuja ingressejä. Myös sisältöjen kommentoinnin kehittymistä seurattiin ja siihen vastattiin.

Samalla huomasin, että se on aika pienestä kiinni, mikä tekee Facebookissa jaetusta sisällöstä kiinnostavaa. On myös pienestä kiinni, milloin jaetut linkit tai vuorovaikutuspyrkimykset eivät toimi. Tämä pieni toimitusprosesseihin liittyvä asia koostuu kolmesta eri tekijästä: asenteesta, ajasta ja arvostuksesta.

Asenteesta siinä mielessä, että Facebook-sivua ei usein koeta kovin tärkeäksi. Ajasta siinä mielessä, että normaalisti aikaa Facebook-sivun toimittamiseen ei ole. Arvostuksesta siinä mielessä, että usein Facebook-nostoihin tai -julkaisuihin suhtaudutaan lähinnä hömppänä, huumorina tai mainoksina.

[Kuva: Facebook world map. CC V.John]

Normaalisti suurin osa Ylen Facebook-sivuista on markkinointikanavia

Ylellä on valtava näkyvyys ja läsnäolo Facebookissa. Tiettyjen brändien osalta tämä näkyvyys on myös kasvanut erittäin nopeaa vauhtia. Joissakin tapauksissa sivun toimivuus jopa ylittää niin sanotun varsinaisen sivuston edellytykset palvella asiakkaita. Ei tosin pidä unohtaa, että toimivan Facebook-sivun taakse tarvitaan aina ihan oikea henkilö tai henkilöitä, ja yleensä näiden henkilöiden on toimittava oman brändinsä viitekehyksessä ollakseen relevantteja.

Pääsääntöisesti Ylen Facebook-sivut toimivat yle.fi-palvelussa olevan sisällön markkinointikanavina. Eikä tässäkään ole mitään huonoa, tämähän tarkoittaa roppakaupalla lisää kävijöitä yle.fi-palveluihin, jos tällaisia halutaan seurata tai tavoitella. Tämä tarkoittaa myös Ylen brändien näkyvyyttä siellä, missä ihmiset ylipäätänsä viettävät verkossa aikaansa. Valitettavan usein ennakkoasenne on kuitenkin siinä, että Facebookkiin päädytään julkaisemaan ainoastaan niin sanottu webimäinen sisältö. Facebookissa ei puhuta vakavista asioista eikä sellaiselle haluta antaa mahdollisuutta. Ymmärrän, että sellainen vaatii rohkeutta. Toisaalta ymmärrän, että se vaatii osaltaan myös kontrollista luopumista.

Ja eikä siinä, kenelläkään ei ole valmiita vastauksia sen suhteen, miten Facebookin tulisi toimia osana Ylen verkkosisällöntuotantoa ja nimenomaan siinä omassa toimituksessa tai konseptissa. Käytössä on kuitenkin varsin rohkaisevat Sosiaalisen median ohjeet, jotka toteutettiin tämän vuoden lopussa Mika Rahkosen vetämän työryhmän toimesta.

Sivun ja sisällön kannalta relevantti toiminta vaatii jatkuvaa kehittämistä ja kokeilua, mikäli halutaan onnistua. Itse näen Facebookin tällä hetkellä tehokkaana markkinointikanavana, mutta mieluummin näkisin sen Ylen toimitusten ja suomalaisten jokapäiväisenä kohtauspaikkana.

Facebook-sisältö kehittyy nopeaa vauhtia

Facebook alkaa olla monessa suhteessa yhä suurempi osa ihmisten Internet-ympäristöä, jopa suurempi kuin perinteinen sivupohjainen Internet. Tästä ei ole pakko pitää, mutta tätä tosiasiaa ei voi myöskään unohtaa. Facebookin kasvuvauhti, eli 700 000 käyttäjää päivässä, kertoo myös siitä, minkälainen Internet ja sitä käyttävät ihmiset tulevat lähivuosina olemaan.

Digitaalisen markkinoinnin osalta laadukas mainonta, eli käytännössä yhdeltä kantilta katsottuna relevantti ja laadukas sisältö, tulee yhä vahvemmin siirtymään sosiaalisen median kanaviin, ennen kaikkea Facebookkiin. Yritysmaailman ja brändien panostaminen palvelun sisältöihin aiheuttanee muutoksia myös ihmisten tiedonkulutustottumuksissa.

Ylellä on kaikki mahdollisuudet olla vielä tässä kehityksessä mukana. Vaikka markkinointikanavana Facebook voi Ylen kannalta olla välineenä tylsä, tiedonjalostamisen, kommunikoinnin, yhteiskunnallisen keskustelun ja tiedonjakamisen kannalta ehdottoman kiinnostava ja kehityskelpoinen.

Toivoisinkin, että jokaisessa Ylen Facebook-sivun omaamassa toimituksessa voitaisiin aina silloin tällöin ottaa tämä aamupäivällinen aikaa, katsastaa mitä uutta sivulle voitaisiin tehdä ja miten Facebook toimisi paremmin osana juuri niitä tavoitteita, joita muuten ollaan ajamassa sen varsinaisen sisällöntuotannon kautta eteenpäin.

On kerrottava sama tarina, se on kuitenkin tehtävä Facebookin toimintakulttuurin ja siellä olevien ihmisten ehdoilla. Joskus Facebookissa tarinat voivat olla lähempänä todellisuutta kuin uskoisikaan.

Avoimen rajapinnan musiikkipalvelu

2010-12-21T14:00:00.000+02:00

Tallennusmaksumyrskyn välimainingeissa on hyvä kirjoittaa ilmaisesta musiikista, edes näennäisesti ilmaisesta. Ja tähän alkuun sopiikin mainiosti pieni vertaus.

En ole nimittäin pitkään aikaan nauranut niin paljon, kuin taannoin Tallinnan-lautan seisovassa pöydässä. Ruokailusaliin kassalta siirtyessämme eräs seurueemme jäsenistä huudahti onnellisena, ”katsokaa, täällä on ilmaista viiniä!” Se, että olimme juuri maksaneet koko lystistä 25 euroa per henkilö, oli päässyt unohtumaan aika nopeasti.

Useat palvelut toimivat aika samalla tavalla, enkä puhu pelkästään verkkopalveluista. Yhtälailla voidaan ajatella, että sähkö tai vesi on ilmaista, vaikka todellisuudessa näin ei ole. Emme kuitenkaan enää niitä kuluttaessamme ajattele niiden hintaa. Toisenlaisiakin ansaintamalleja on toki olemassa, näennäisesti ilmaisia. Esimerkiksi ruotsalaista Spotifyta voi käyttää myös ilmaisversiona, mutta silloin jokaisen viinilasillisen jälkeen on aina syötävä pahaa kolmioleipää.

[Kuva: Spotify AB:n aulasta Tukholmasta. CC rsms]

Spotifyn seuraava suuri kehitysaskel

Taannoin Helsingissä vieraillut Spotifyn entinen teknologiajohtaja Andreas Ehn väläyttää, että musiikkipalvelun suuri seuraava askel tulee olemaan avoin rajapinta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että Spotify nähtäisiin yksittäisenä musiikkia jakelevana palveluna, se voisi tulevaisuudessa tarjota ulkopuolisille kehittäjille mahdollisuuden käyttää kaikkea sisältöään ilman, että musiikin oikeuksista tulisi neuvotella tapauskohtaisesti.

Tällä hetkellä musiikkipalveluiden kehittymisen tilanne on se, että uudet yrittäjät neuvottelevat sopimuksia erikseen levy-yhtiöiden kanssa. Tämä jarruttaa ja hidastaa uudenlaisten konseptien kehitystä ja tekee niiden ympärillä toimivien uusien yrittäjien toiminnasta hankalaa. Tulee olla takuuvarma liiketoimintasuunnitelma, sillä levy-yhtiöiden ennakkomaksut nousevat todennäköisesti hyvin korkeiksi, mikäli kyse on musiikin jakeluun tai käyttöön liittyvästä uudesta palvelusta.

Tilannetta ei yhtään helpota ajatus siitä, että uusien startuppien liiketoimintasuunnitelmien laatiminen on täysin oma science fictionin -alalajinsa, kuten Andreas Ehn kommentoi.

Avoimuus on ainoa vaihtoehto

Spotifyn kannalta avoimuus on ainoa vaihtoehto, mikäli yhtiö haluaa kehittyä ajan kuluessa maailman suurimmaksi musiikkipalveluksi. En epäile hetkeäkään, että nykyisin jo kymmenen miljoonan käyttäjän Spotifyn taustahahmot eivät ajattelisi juuri sitä.

Vaihtoehtona edelliselle on tietysti palvelun myyminen kaikkiin eri laitteisiin ja kaikkiin eri maihin yksitellen, mukaan lukien paikalliset mainos- ja musiikinjakelusopimukset. Avoin rajapinta taas antaisi mahdollisuuden siihen, että uusien sovellusten kehittäminen ja palvelun leviäminen eri puolille voisi tapahtua osittain jopa itsestään. Matka tähän voi tosin olla vielä pitkä ja kivinen.

Spotifyn avoimuus tekisi myös meidän musiikinkuluttajien elämästä helpompaa ja musiikinkuuntelusta entistä hauskempaa. Eipä silti, näinä nettipiratismin ja laskevan levymyynnin aikoina, digitaalisesti myyty musiikki on tänä vuonna korvaamassa laskevien levymyyntien aiheuttaman loven, ensimmäistä kertaa.

Miksi me mediassa emme tee Internetiä?

2010-12-13T16:17:00.001+02:00

On luonnollista, että uudet tekniset innovaatiot määritellään suhteessa jo olemassa oleviin ilmiöihin tai niiden perinteisiin muotoihin. Internet-media on verkkolehti, web-tv tai -radio. Tai näin on ainakin ollut.

Isojen mediatalojen siirtyminen verkkoon toteutettiin 2000-luvun kuluessa sanomalehtien toimintaperiaatteiden ehdoilla. Vielä muutamia vuosia sitten esimerkiksi Ylessä verkkosivu miellettiin usein verkkolehdeksi, jota selataan ja luetaan sanomalehden tapaan. Sanomalehtitahojen kehitys tuntuisi edelleen luottavan tähän formaattiin.

[kuva: CC I Love Q8's]

Eikä verkkojulkaisun sanomalehtimäisyys ole välttämättä huono asia. Se tekee verkosta ja mediasta selkeästi tulkittavan yhtälailla kuten web-tv tai -radio. Kyse ei toisaalta olekaan siitä ettei sanomalehti, radio- tai tv-sisältö menisi sellaisenaan verkkoon, kyse on siitä, että sanomalehden, radion tai television aikaan sidottu formaatti ja sen toteuttaminen ei sovellu verkkoon. Ei varsinkaan silloin, kun halutaan maksimoida journalismin vaikuttavuus sitä käsittelevässä aihepiirissä.

Aikaan sidotulla formaatilla tarkoitan sitä, kun mediatoiminnassa lähes kaikki toimenpiteet perustuvat siihen, että on olemassa joku kanava tai väline ja tämä pitää sitten täyttää tietyin väliajoin X-määrällä sisältöä. Yhtenä isona vaikutteena verkossa tälle on merkittävyyden mittaaminen kävijämäärillä. Vielä suurempana vaikutteena ovat asioiden suunnittelu, resursointi ja johtaminen, mutta ennen kaikkea organisointi ja organisaatio.

Mitä Lost olisi ilman jaksoja?

Kun on kokeillut digitaalisia kirjoja voi kirjan loputtua ainoastaan miettiä, ”ai miten niin tämä muka loppu?”.

Digitaalista kirjaahan voisi jatkaa loputtomasti, kirjan pituus on sinällään aikaisemman formaatin jäänne, joka edes jollain tavalla rajaa digitaalisen tekstin määrää yksittäisessä ja yleensä myös hinnoiteltavassa kirja-yksikössä. Samaa voisi sanoa myös äänilevyistä. Jos kaikki musiikki on digitaalista, miksi kappaleiden pitää olla sidottuna esimerkkinä tiettyyn albumiformaattiin.

Kääntöpuolensa tälle asialle löytyy myös siitä, että voin varsin mielelläni lukea lyhyen artikkelin jostain päin verkkoa, oli se sitten asiatekstiä tai kaunokirjallisuutta, enkä välttämättä tarvitse enkä odota kirjaa näiden sisältöjen ympärille. Yhtälailla voin kuunnella yhden kappaleen tuolta ja toisen tuolta, enkä vaadi kumpaankaan tapaukseen kokonaista albumia.

Suuret kauppaketjut myyvät nykyisin esimerkiksi televisiosarjojen kokonaisia tuotantokausia. Minkä takia Lost-sarja on enää niputettu jaksoihin, jos sen voi kokonaisuudessaan katsastaa putkeen ja milloin haluaa.

Edellisiä silmällä pitäen onkin hyvä pohtia, mitä digitalisoituminen ja sisällön siirtyminen verkkoon tarkoittaa toiminnan peruslähtökohtien kannalta tulevaisuudessa.

Internet ei ole aikamääreisiin sidottu media

Kun verkkosisältöä tuotetaan vanhan journalismin aikamääreillä, sitoo tämä prosessi kaikki resurssit rumasti sanottuna yhden tai useamman tuutin täyttämiseen. Tällainen toiminta ei välttämättä kestä verkon reaaliaikaisessa ja nopeassa paineessa. Se tekee journalismista, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja kriittisyydestä yhden asteen haastavampaa. Se tekee oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumisesta erittäin haastavaa.

Internet on useammassa tapauksessa kaikessa reaaliaikaisuudessaan sanomalehtien, radion tai television perinteisten aikamääreiden ulkopuolella. Tämä pistää ajattelemaan, voiko mediatalo tehdä journalismin eteen jotain muutakin kuin pelkkiä mediasisältöjä eli mediaobjekteja kuten televisio- tai radio-ohjelmia.

Tulevaisuuden journalismi on tapahtumien luomista ja suhteiden ylläpitämistä

Syvemmässä tarkastelussa esimerkiksi Suomen Yleisradion toiminta verkossa voisi olla paljon muutakin kuin pelkän sisällön julkaisemista. Verkossa Yle voitaisiin ajatella huomattavasti monipuolisempana toimijana. Tämä kuitenkin vaatisi ajattelua televisio- ja radiosisällön tuottamisesta Internet-sisällön ja toiminnan tuottamiseen. Eikä sinällään, nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen kampanjatyyppinen työskentely, jossa asioita käsitellään enemmänkin jatkuvasti ja pidemmällä aikavälillä, kuin tekemällä yksittäisiä juttuja yksittäisistä aiheista. Tietyt isommat tapahtumat tai jopa pienet kokonaisuudet ovat osoittaneet, että tietyt ihmiset hakeutuvat joka päivä tällaisen sisällön tai yhdistävän määreen, esimerkiksi tapahtumaa indikoivan Twitterin-hashtagin, pariin yhtä lailla kuin aikanaan yhden televisio-, radiokanavan tai lehden äärelle. Tällaisella toiminnalla on myös markkinoinnillinen ulottuvuus, tapahtuman ympärillä toimivat ihmiset tekevät sitä tunnetuksi myös kontakteilleen.

Tapahtumiin liittyy lähes aina vuorovaikutus, yhteinen kokemus, tunne, ihmiset ja etenkin ihmiskontaktit, hyvässä tapauksessa jopa uudet ja jatkuvat ihmiskontaktit. Kaikki nämä ovat pidemmällä tähtäimellä tuhat kertaa arvokkaampia kuin yksi tai kaksi klikkausta verkkolehden sivuilla.

Vuoden 2010 kovin Hi-Tech / Low-Tech-Innovaatio

2010-12-08T15:21:00.000+02:00

Näin kommentoi käyttäjä @digiluovuus Twitterissä Ylen Twitter-Teksti-TV-Televisio-innovaatiota. Kyseistä kombinaatiota kokeiltiin nyt toista kertaa sitten Euroviisujen. Kokeilun kohteena oli, mikäpäs muukaan, kuin koko kansan Linnan juhlat luonnollisesti Suomen Itsenäisyyspäivänä.

Lyhyesti TTVTV:n idea oli siinä, että Twitterin #Linnanjuhlat-kanavan viestit haettiin moderoituna Teksti-TV:n sivulle 398. Tällä tavoin tweettejä voitiin näyttää osana televisiolähetystä Teksti-TV:n kautta normaalitekstityksen tapaan.

Linnan juhlien osalta tweettejä julkaistiin 1 260 kappaletta ja vilkkaimmillaan kommentointi oli kättelyn aikana. Tällöin ehdittiin julkaista noin 80 prosenttia kommenteista. Teksti-TV:n toimitus teki varsin hienoa ja raakaa työtä tweettien saattamiseksi televisioon. Asia, joka ei tapahtunut mitenkään itsestään.

Sisällöllisesti #Linnanjuhlat-kanavan viestit olivat myös kiinnostavaa luettavaa. Useammassa tweetissä tuli ilmi, että kyseinen innovaatio haluttaisiin käyttöön muihinkin ohjelmiin, ja että tällaiselle toiminnalle on ehdottomasti kysyntää myös tulevaisuudessa.

Ylen näkökulmasta kyseisen toteutuksen järjestäminen ainakin tällä hetkellä vaatii taakseen ison sosiaalisen ja suomalaisen tapahtuman. Tapahtuman, joka tuo suurimman osan suomalaisia yhteen ja joka on suomalaisille tärkeä. Twitter-palaute sinällään antaa varsin hedelmällisen pohjan ajatuksille siitä, mihin kaikkeen tai mihin ohjelmiin tätä kokonaisuutta voitaisiin hyödyntää.

Onko ideoita tästä?

Linnan juhlat -lähetys keräsi yhteensä noin 2.5 miljoonaa suomalaista ruutujen ääreen.

Kohti totuutta ja sen yli

2010-12-03T12:14:00.000+02:00

Jani Lainesalon alias Virneen Hämeenlinnassa sijaitsevassa kellarissa on tehty ja tehdään seuraavat kolme kuukautta taidetta.

Tämä digitaalisen taiteen suurmestari ja hänen taiteilijakollektiivinsa ovat tuottaneet Ylelle suunnattoman hienon konseptin: Yle v20.2.0.

Kyseessä on jo pitkään jatkuneen tulevaisuustyön lopputulos, ennustus. Mediaprofetia. Ikkuna tulevaan.

Kyse on taiteesta

Ja kyseenalaistamisesta. Kyse on siitä, että sinulle syntyy uusia ajatuksia ja siitä, että tulet teoksen koettuasi ajattelemaan uudella tavalla. Kyse on kritiikistä ja kriittisyydestä.

Kyse on myös suorasta lähetyksestä, ei valmiiksi lasketusta animaatiosta.

Ja kyse on ihan oikeista ja tuoreista uutisista. Yle v20.2.0 hakee Yle uutisten tuoreimmat jutut kuvineen RSS-syötteen kautta ja lukee niitä sitten puhegeneraattorin avustuksella.

Lähetys pyörii seuraavat 3 kuukautta jatkuvana. Eli kun haluat kerran tunnissa tuoreimmat uutiset, kannattaa ajautua osoitteeseen beta.yle.fi/badnews

Teos sai alkunsa vuoden 2009 Alternative Partyilta, jossa herra Lainesalo osallistui Ylen järjestämään kilpailuun Bad News -konseptillaan. Sittemmin sovellusta lähdettiin kehittämään ja tähän ollaan nyt tultu. Alkuperäisenä ajatuksena olivat Ylen mahdollistajastrategia sekä ajatus siitä, että Ylen sisältöä voidaan paketoida uusilla kiinnostavilla tavoilla.

Samoissa merkeissä syntyi tänä vuonna myös kotimaista demoscene-alakulttuuria käsittelevä dokumentti, joka on kokonaisuudessaan nähtävillä Areenassa ja YouTubessa.

Isoa kiitosta kaikille mukana olleille. On hienoa olla mukana luomassa tiedotusvälineiden tulevaisuutta ja markkinoita uudestaan.

* Tutustu osoitteessa http://beta.yle.fi/badnews

Elämää ilman televisiota

2010-11-02T13:44:00.000+02:00

Niin siinä sitten kävi.

Heräsin maanantaiaamuna. Tarkemmin 1.11.2010 klo 09.10 kun parempi puoliskoni repi antennipiuhoja irti makuuhuoneen digiboxista viedäkseen ne piiloon, lukkojen taakse kellariin. Minuuttia aikaisemmin hän oli tehnyt saman myös olohuoneessa.

Ymmärsin, että nyt se nyt alkaa, elämäni ensimmäinen televisioton kuukausi, televisioton marraskuu.

[Kohtalokas televisio vuoden 2010 MM-kisojen Suomi - USA -ottelun jälkeen]

En ole koskaan ollut kovinkaan huolissani siitä mitä ohjelmia televisiosta tulee. Olen ollut huolissani siitä, kuinka paljon tuhlaan aikaani tuijottamalla niitä.

Muistan että viimeinen seuraamani televisiosarja oli X-Files. Se alkoi pyöriä Suomessa joskus vuonna 1994, samana vuonna kun Estonia upposi. Sarja jatkui jonnekin 1990-luvun lopuille saakka. Tiesin mihin aikaan X-Files tulee ja miltä kanavalta ja varasin yleensä siihen hetkeen aina vapaata aikaa. Muistan, että X-Filesin katselu kuului eräällä tavalla viikkorutiineihini. Siitä saatettiin puhua koulussa, en kyllä muista mitä.

Tämän jälkeen televisionkatseluni on ollut enemmän tai vähemmän satunnaista surffailua.

Televisio on yksi väline katsella videoita

Kuinka raflaavalta se kuulostaakin, televisio on yksi väline videoiden katseluun. Tällä tavoin minä sen koen. Eniten tätä mielikuvaa auttaa luomaan se, että suurimman osan kotimaisista televisio-ohjelmista voi katsella televisiokanavien omista verkkopalveluista, web-teeveistä.

Toisaalta tähän mielikuvaan on vaikuttanut huomattavasti digiboxien, ja etenkin niiden tallentavien, tulo koteihin. Tuntuu turhauttavalta tuijotella EPG-listaa ja ajatella, että jaahas, tuon ohjelman minä saan katsoa vasta kello 21.00, mutta se on silti tuossa listassa kaikkien muiden ohjelmien kanssa.

Myös kanavien määrä on kasvanut lähivuosina huomattavasti. Tämä usein aiheuttaakin sen, että illat saattava kulua, ei niinkään yksittäisiä ohjelmia katsellen, vaan surffaillen kanavilta toisille.

Tiedän että voin nakata läppärini kiinni televisioon ja katsella näitä web-teeveiden ohjelmia sitten televisiovastaanottimeni kautta. En toistaiseksi ole ehtinyt tätä tekemään, olen ollut niin innoissani kaikesta siitä ajasta, jota minulle jää käytettäväksi ilman televisiota.

Ensimmäinen ilta oli positiivinen kokemus

Ensimmäinen ilta ilman televisiota tarkoitti minulle, että kykenin kuuntelemaan musiikkia ja oikeasti keskittymään siihen. Kykenin kirjoittamaan ja keskittymään siihenkin. Kykenin keskittymään itseeni ja elämääni. Kykenin viettämään rauhallisen illan ihmisen kanssa jota rakastan.

Tänään ajattelin, että voisin lähteä vaikka jonnekin ulos.

Jo yhdessä illassa tajusin kuinka lamauttava vaikutus television katselulla voi olla ja toisaalta kuinka paljon voin saada elämästäni irti, jos nyt vaan annan sen olla ainakin hetken. Televisio on todella iso stressifaktori, eniten ehkä siinä mielessä, että sitä alitajuisesti aina tietää hukkaavansa aikaa, ja että siitä huolimatta sitä jämähtää siihen ruudun eteen. Tulee eksistentiaalinen luterilainen stressi.

Voin kuvitella, että jotkut ihmiset viettävät televisiota katsellen koko elämänsä. Eikä se ole minun ongelmani, se on vain minusta sääli. Televisiossa ei nimittäin ole enää mitään niin tärkeätä, mitä ei jo saisi jostain muualta, tai jos on, niin kertokaa se ihmeessä minullekin.